Siitä on nyt puoli vuotta kun viimeksi kirjoitin...Ja olen jo kuukausia sitten tavannut Hänet. Sitä tapaamista en koskaan unohda. Sitä silmien tuiketta, ja viimeistä halausta. Olen päättänyt jatkaa elämääni, tappaa tunteeni...Mutta hetkittäin luulen rakastavani häntä...En tiedä, en todellakaan tiedä, mutta siitä olen varma, että minulla on ikävä, niin mieletön ikävä niitä aikoja.

  Elämässäni ei ole mitään toivoa, pimeys, se on tullut jäädäkseen. Miksi minä en ole minkään arvoinen, olen yksinäinen sivustaseuraaja jolla ei ole paikkaa tässä maailmassa. Miten usein itkenkään itseni uneen, koska minä olen täällä vain pakosta, ja niin yksin.

    Minulla on huono olo. Henkisesti ja fyysisesti. Päivä päivältä näen peilistä rumemman ja vastenmielisemmän ihmisen, joka ei edes ansaitse elää. Häpeä. Se on jotakin mikä turmelee ihmiselämän jatkuessaan vuosia. Hävetttää olla olemassa.  Voisin olla niin paljon elämänhaluisempi, kun olisi ihana tyttöystävä josta pitää huolta. Mutta kukaan ei edes vilkaise, en ole yhtään mitään. Tekisi mieli laihduttaa. Tekisi mieli kuolla. Tekisi mieli olla välittämättä yhtään mistään. Mutta ei tekisi mieli taistella, ei nyt. En edes näe sitä huonona asiana jos en elä kauaa, sillä tämmöistä elämää ei kannata elää.

Toisilla on taakkanaan jatkuvat vaikeudet. Minulla on taakkana kuollut sielu.Olen kuollut elävä, nuori nainen joka ei ansaitse elää...eikä ansaitse kuolla........   Sydämessäni tunnen , että minä en koskaan nouse jaloilleni, en koskaan.

Voimia kaikille teille, jotka olette yksin.